Lähtökohdista
Kuvataidekasvatuksen koulutusohjelman imagotyöryhmän alkusysäyksenä oli uhkakuva, jonka synnytti Aalto-yliopiston organisaatiomuutos. Se on selkeästi vavahduttanut entisen Taidekasvatuksen osaston suvereeniuutta. Taidekasvatuksen koulutusohjelma on edelleen selkeästi suurin yhtenäinen yksikkö Taideteollisessa. Vuonna 2010 koulutusohjelman eri opintolinjoilla (perus-, muunto- ja Virt@koulutus, sekä CuMMA) oli yhteensä 356 opiskelijaa verrattuna vaikkapa toiseksi suurimman Teollisen muotoilun 207 opiskelijaan tai Taiteen laitoksen loppuihin 63 opiskelijaan. Tutkintojen määrässä Kuvataidekasvatus johtaa vieläkin selkeämmin.
Vallalla on kuitenkin sellainen tunne, että Taiteen laitos on "syömässä" taidekasvatuksen. Laitoksen nimi ja sen profiili ei tue taidekasvatusta sille arvoisella tavalla. Esimerkiksi kuvataidekasvatuksen jatkotutkinto-opiskelijat ovat nykyään Taiteen laitoksen jatkotutkinto-opiskelijoita. Tästähän tulee mieleen, että siellä tutkittaisiin taidetta, vaikka suurin osa opiskelijoita ovat taide- ja visuaalisen kulttuurikasvatuksen opiskelijoita.
“Kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma on opettajankoulutusohjelma, jonka pääaine on visuaalinen kulttuurikasvatus”. Taiteen ja opettajankouluksen ero on mielestäni lähtökohtainen. En ota kantaa taiteeseen oppiaineena, ajattelutapana tai välineenä. Taiteen, minkälaisena se korkeakoulussa ymmärretään, päämääränä on taiteilijuus ja taidemaailma. Taidemaailma toimii markkinatalouden mekanismein. Tästä syntyy lähtökohtainen ero opettajuuteen: kasvatustiede pohjautuu humanismiin. Monet taiteilijat toimivat humanistisista lähtökohdista, mutta taidemaailma itsessään ei ole humanistinen instituutio. Emme voi siis ajatella taidekasvatuksesta että se olisi TAIDEkasvatusta. Emme kasvata taiteeseen vaan taiteellisten toimintatapojen avulla visuaaliseen kulttuuriin.
Yliopiston säätiöittäminen tuotti myöskin uuden johtamismallin. Yliopistoissa oli ennen kolmikantainen hallintomuoto. Osastoneuvostoissa päätäntävaltaa pitivät henkilökunta, opiskelijat ja ulkopuoliset. Nyt päätökset tekevät dekaanit jotka ovat rehtorin valitsemia. Tämä saattaa tietenkin johtaa tulevaisuudessa ongelmiin, koska Laitosta ei johdeta demokraattisesti ja koulusohjelmat eivät ole vahvuutensa mukaisessa päätäntäjärjestyksessä. En kuitenkaan tässä pureudu tähän tämän enempää.
Tiedottamisesta
Koulutusohjelmassa on huomattu, että monet ongelmat johtuvat tiedottamisesta ja sen puutteesta. Koulutusohjelma perusti imagotyöryhmän, jonka tarkoitus on pohtia imagotyötä ja tiedottamista. Tiedottamista tehostaa huomattavasti, jos siihen on tehty jonkinlainen strategia. Tiedotusstrategian pitäisi perustua organisaation strategiaan. Koulutusohjelmalla on strategia, mutta senkin tiedottaminen on ontunut. Ainakin itselleni ei ole tullut selkeää kuvaa siitä. Strategia perustuu aina imagopohdintaan. Siihen mitä halutaan olla. Kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa tämä on varsin muuttuvainen ja moninainen asia. Ei ole yhtä mallia, mutta tietynlainen perusta on kuitenkin löydettävissä. Tämä moninaisuus voi ja pitääkin olla osa imagoa. Imagotyö helpottaa ihmisiä käsittämään mitä ollaan ja tehdään. Opettajankoulutuksesta vastaavana organisaationa meillä ei ole varsinaisia asiakkaita, kenelle imago pitäisi tehdä tutuksi, mutta voinemme ajatella, että tämä on tärkeää myöskin yhteistyöorganisaatioille ja opiskelijoiksi hakeville. Viimeksi mainitut ovat erityisen riippuvaisia tiedottamisestamme, koska heillä ei oel kuin rajattu määrä kosketuspintoja organisaatioon.
Organisaatioviestinnän pitäisi perustua joihinkin yhdessä sovittuihin ja jaettuihin periaatteisiin. Nämä ovat samat kuin organisaatiota ohjaavat tekijät, sanottakoon sitä imagoksi, brändiksi, identiteetiksi tai muuksi. Identiteetin ohjaajaksi valitaan usein sellaisia työkaluja kuin visio, missio, strategia ja arvot (Kts. esim Hämäläinen & Maula 14-19; Infor, Helsinki 2004). Visio kertoo organisaation halutun tulevaisuuden tilan, missio viittaa organisaation tarkoitukseen, strategia niihin keinoihin miten edellä mainitut saavutetaan. Näiden lisäksi voidaan kirjata vielä organisaation arvot.
Koulutusohjelma perustaa tietenkin tehtävänsä valtion antamalle määräykselle opettajankoulutuksesta. Koulutusohjelmassa on myöskin määritelty tulevaisuuden tavoitteet sanamuodossa Future competencies, jotka olen tähän lyhentänyt:
1. The programme strenghtens co-operation and cross-disciplinarity.
2. The programme responds to new challenges of exploding growth of media culture by critical media and visual culture studies.
3. The programme gives art teacher students relevant competencies and pedagogical interaction skills for working in cross-cultural and international educational situations and environments (Marja Rastas 2011. Vapaasti lyhentänyt Heikka Jämsä)
Koulutusohjelman valtion käskemään tehtävään ja määriteltyyn visioon tai tulevaisuuden pätevyyksiin koulutusohjelman pitäisi toimintansa tällä hetkellä perustaa. Tässä kohtaa on tuleekin vastaan organisaation sisäinen viestintä. Tavoitteellisessa tilassahan kaikilla organisaatiossa työskentelevillä ja opiskelevilla olisi käsitys mihin suuntaan koulutusohjelmaa halutaan viedä. Tietoisuuden pitäisi näkyä teoissa ja teot näkyvät ulospäin. Tämä johtaisi siihen, että visiota toteutettaisiin. Tämä on on siis kriittinen kohta mennä mönkään. Koulutusohjelman johtajan pitäisi pystyä ulottamaan organisaation tavoitteet jokaisen opiskelijan ja henkilökuntaan kuuluvan tietoisuuteen. Tällä hetkellä koulutusohjelma ei ole kovin vahvoilla sisäisessä viestinnässä, kuten ei ulkoisessakaan.
Ulkoinen
Totta on, että Kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmalla on suuri puute näkyvyydessä. Ongelmana ei ole todellakaan toiminnan tai muun substanssin puute. Koulutusohjelmassa tapahtuu ja siellä tehdään valtava määrä kiinnostavia asioita. Toiminnan näkyväksi tekeminen onkin rankkaa työtä. Se vaatii omaistautuneisuutta ja selkeitä tavotteita.
Yksi ongelma on se, että koulutusohjelmassa ei ole henkilöä, jonka tehtävänä nämä systemaattisesti olisivat. Amanuenssien harteille ei voi tällaista kaiken muun työtaakan rinnalla laittaa. Henkilön pitäisi olla vahvasti mukana koulutusohjelman toiminnassa ja olla aktiivinen tiedon hankkija. Hänen pitää myöskin patistaa myöskin vaatia muiltakin selkeää tiedottamista. Akateemisessa maailmassa tiedottaminen on yleensäkin jäänyt vähälle huomiolle, koska esimerkiksi rahoitus ei ole ollut kiinni tunnettuuden määrästä vaan se on pohjautunut muille järjestelyille, toisin kuin markkinataloudessa. Tätä ei kuitenkaan voi pitää enää itsestäänselvyytenä.
Näkyvyydellä on kuitenkin nykyään oikea tilaus. Koulutusohjelmassa on identiteettikriisi ja siellä pelätään taidekasvatuksellisen näkökulman ja erityisesti kuvataideopettajuuden vesittymistä. Ei ole mahdollista enään olla seinäruusuna. Nyt on selkeä hetki teroittaa koulutusohjelman imagoa. Koulutusohjelman pitäisi näkyä ja kuulua niin Aalto-yliopiston sisällä kuin ympäröivissä instituutioissa ja yhteiskunnassa. Sen pitäisi ottaa oma paikkansa maan johtavana visuaalisen kulttuurikasvatuksen yksikkönä ja opettajankoulutusta ja pätetvyyttä tarjoavana yksikkönä.
Visuaalisen kulttuurin ymmärrys on yksi tärkeimpiä nykyihmisen kykyjä ja visuaalisen kulttuurikasvatuksen ammattilaisina olemme olemme osaltamme vastuussa, että oppilaiden, opiskelijoiden ja muiden kansalaisten kyvyt vastaavat tulevaisuuden tarpeita.
